Uskon työystävyyteen, vaikkei se aina päästä helpolla

Työystävän kanssa nauru pulppuaa luontevasti ja keskustelua voi käydä luottamuksella myös kipeimmistä aiheista. Aito ystävyys syntyy työpaikalla jos on syntyäkseen. Eivätkä kaikki sellaista edes halua.

Enpä ole ikinä kiljunut niin kovaa. Kaaduin jumppatunnilla tammikuun alussa ja sääriluuni murtui. Sijoiltaan mennyt polvilumpio ja pohjeluun murtuma lisäsivät löylyä ja dramatiikkaa tilanteeseen. Sairaalareissuhan siitä tuli. Ja lisäksi kuukauden sairasloma, kipuja, kotiaresti ja kepeillä köpöttelyä niin sisällä kuin ulkona – se hupi jatkuu vielä tovin.

 

"Koko tämän jalkaseikkailuni ajan olen kokenut olevani valtavan rakastettu."

 

Sen päälle, että poikaystäväni on pyörittänyt arkea, olen saanut konkreettista apua, viestejä, visiittejä ja puheluita ystäviltä. Myös työystäviltä. Esimerkkejä on liikuttavan monia: Challe toi sairaalaan ristikkolehden ja vieraiksi ihanat lapsensa. Laura tuli tekemään iltapalaa, mysliä ja jugurttia. Salla toi lounaaksi sushia ja laskiaispullan. Laura ja Nico kylästelivät suklaa, mandariinit ja tulppaanikimppu kainalossaan.

Olen onnekas, sillä minun ystäväpiirini ulottuu töihin. Uskon työystävyyteen. Se on enemmän kuin työyhteisötaitoja tai kollegiaalisuutta; kollegiaalisuus, kuten se esimerkiksi Lääkäriliitossa käsitetään, on muun muassa yhteistyötä ja vastuunkantamista, kunnioitusta, suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa osoittavaa käyttäytymistä. Kollegiaalisuutta voi mielestäni odottaa keneltä tahansa työyhteisössä, kaikilta.

 

Yksi yhdistävä tekijä: työ

Työystävyys sen sijaan syntyy, jos on syntyäkseen; kemiaa ei voi pakottaa. Sen olen huomannut, että työystävyyksiä voi auttaa syntymään olemalla oma itsensä töissä. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan: jos on tiukasti työroolissa ja pysyy vain asiassa, ovat suhteet sen mukaisia.

Työystävä on se ihminen, jonka kanssa nauru pulppuaa luontevasti ja jolle uskaltaa kertoa, jos on saanut töihin huonoja uutisia perhepiiristä – vaikka muuten haluaisikin pysyä työpäivän ajan kasassa.

Olen pohtinut, että työkaverin ja työystävän ero lienee siinä, ettei työystävä pelkää ottaa askelta vapaa-ajan puolelle; nähdä lauantaina, tulla kylään tai tarjoutua auttamaan töiden ulkopuolisissa asioissa, vaikka vain lyhyen keskustelun verran.

"Toisaalta työystävyydessä juuri ihanaa on valmiina tullut konteksti: työ. Yhdistävä tekijä."

Osaan nimetä urani ajalta monta sellaista ihmistä, joita voin kutsua ystävikseni, mutta joihin en olisi ikinä tutustunut, jos meidän ei olisi töissä tarvinnut tulla toimeen. Eikä kaikkien kanssa ole edes nähty töiden ulkopuolella, mutta työystävyyden on voinut aistia keskusteluista ja lämpimästä yhdessäolon tavasta.

 

Työystävyys ei päästä helpolla

Ymmärrän hyvin myös ihmisiä, jotka haluavat pitää kodin ja työn välisen rajan tiukkana. Heille riittänee rehti työkaveruus. Ja voivathan hyvin tiiviit suhteet työpaikalla tuoda haasteitakin: voi olla vaikea nähdä, milloin omat henkilökohtaiset asiat on hyvä jättää töissä rauhaan ja keskittyä töihin. Entäpä mitä tehdä silloin, jos työystävästä tuleekin esimies? Moni on tahtomattakin kyvytön käsittelemään muutosta valta-asetelmassa ja se voi hiertää välejä.

Itse pidän siitä, että työystävyys voi olla kinkkistäkin – se kasvattaa. On hyvä haaste pyrkiä samanaikaisesti sekä ammatillisuuteen, kunnianhimoon ja  jämptiyteen että empatiaan, armollisuuteen ja letkeyteen. Koen tärkeäksi, että joutuu vetämään rajoja ja tekemään valintoja ihmisten välisissä tilanteissa.

Tärkeintä minulle on silti, että aito ystävyys töissä tuo iloa ja etenkin turvallisuuden tunteen, joka luo vapautuneisuutta ja luovuutta työhön. Ja kun töissä on itselle aidosti tärkeitä ihmisiä, ei tunnu niin oudolta tai harmittavalta, että näen itse asiassa heitä enemmän kuin kumppaniani.

 

Tee ystävän teko

Kuten sanoinkin, olen nyt sairaslomalla saanut valtavasti tukea läheisiltä ja se on kannatellut mielialaa. Silti on mieli mennyt välillä yhtä harmaaksi kuin viltti kipsijalan päällä. Suurin syy on varmasti se, etten ole päässyt kotoani liikkumaan. Olen tuijottanut ikkunaa, seinää ja televisiota.

Tässä ”kotiarestissani” olen kokenut samanlaista vaikeasti hahmotettavaa lamaantuneisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, kuin kaksi vuotta sitten kun olin työtön. Työttömänä ollessani jalat toimivat, mutta lamaannuin jo ajatuksesta ”Mihin menisin?” Este oli henkinen, mutta vahva.

Kun ei tarvitse – tai useimpien tapauksissa saa mahdollisuutta – lähteä töihin, osaksi yhteisöä, laskee mieliala helposti ja lähteminen käy yhä vaikeammaksi. Työarkea eläessään arki soljuu, ja tuntee vahvaa osallisuutta ja merkityksellisyyttä. Voi jopa solmia arvokkaita ystävyyssuhteita.

 

"Työpaikka on valtava etu, monella tapaa."

 

Keskiviikkona 14.2. lähden kuukauden tauon jälkeen taksilla työpaikalle. Ystävänpäivänä sattumoisin. Silloin skoolaan kahvillani ihanille työystävyyksille, iloitsen ja ihmettelen. Ja ehkä myös mutristan kulmiani. Kotiarestini on nimittäin jättänyt jäljen. Haluan auttaa yhä kovemmin ihmisiä löytämään itselleen sopivan työyhteisön, johon lähteä kotoa.

Tee tänä ystävänpäivänä oikea ystävän teko: auta sitä ystävää, joka värkkää tälläkin hetkellä CV:tä paremmaksi ja miettii, minne voisi aamuisin kotoaan lähteä. Töitä ei pitäisi etsiä yksin.

New call-to-action

Aiheet: UravinkitTyöyhteisö

Kirjoittanut:

Sandra Lamppu

Uusimmat kirjoitukset

Aihealueet

Katso lisää
New call-to-action